Staffordshirenbullterrieri ja sen historia
Ihminen on varsinkin menneinä aikoina tuntenut omituista mieltymystä erilaisiin julmiin nätöksiin, joista esimerkkinä voidaan mainita Gladiaattoritaistelut Roomassa, koirien usuttaminen kytkettyjen härkien ja karhujen kimppuun keskiajan Englannissa, koiratappelut, kukkotappelut ja rottien tappaminen koirien avulla. Näissä nykyajan etiikan käsittämättömissä huveissa olivat taistelevat osapuolet, usein nimenomaan koirat, välikappaleita. Ne käyttäytyivät ja toimivat niinkuin ne olivat kasvatetut ja harjoitetut. Ehkä ihminen pohjimmiltaan ihailikin ja kunnioitti rohkeutta ja sitkeyttä taistelukoirissa pikemmin kuin niiden osoittamaa julmuutta.
Edellä todettu auttaa meitä ymmärtämään miksi staffordshirenbullterrieri on saanut niin kunniakkaan maineen Englannin hiilikaivosalueella, jossa rautaiset ja kovat miehet tekivät usein epäinhimillisen raskasta työtä kaivoksissa ja ketjuja sekä ankkureita valmistavissa pajoissa.
1800-luvun alussa kaksi suosituinta "urheilulajia" keski-Englannissa olivat edellämainitut härkien ja koirien tappeluttamiset sekä varsinaiset koiratappelut. Härkiä vastaan usutettiin lähinnä Bulldogin varhaismuunnoksia. Sen sijaan taistelukoirat olivat melkein mitä tahansa kooltaan ja rakenteeltaan, sillä ainoa merkittävä seikka oli niiden suorituskyky.
Ajan myötä osoittautui tarkoituksnemukaiseksi yhdistää bulldogin voima ja sitkeys terrierin nopeuteen ja valppauteen - syntyi Bull and Terrier, jota pidetään nykyajan staffin kantamuotona. Eri muunnoksia voidaan mainita, iso ja korkea Wallsall-tyyppi, pienempi ja kevyempi Darlaston sekä Cradley Heath'n koirat, jotka olivat jämäkämpiä, bulldogmaisempia: lyhyt raskas kuono-osa, leveä kallo ja vahvat lihakset.
Bull and Terrierit olivat 1830-luvulle tultaessa kehittyneet suosituiksi ja tehokkaiksi taistelijoiksi. Eläinsuojelujärjestöt saivat kuitenkin niin suuren vaikutusvallan, että vuonna 1835 lailla kiellettiin kaikki eläintaistelut. Rodun piirissä tapahtui selvä taantuminen, koska näitä koiria pidettiin "lainsuojattomina" joiden kanssa kukaan ns. arvostaan kiinni pitävä henkilö ei tahtonut olla tekemisissä. Vain eräät harvat, todelliset harrastajat pysyivät uskollisina ja tekivät jalostustyötä lähinnä perimätiedon avulla, ylläpitäen vanhoja verilinjoja ja jättäen tiedot edelleen jälkipolville. 1800-luvun puolivälissä ristetytettiin valkoinen vanha Englanninterrieri, Dalmatiankoira sekä Bull and Terrier ja tuloksena saatiin uusi rotu joka rekisteröitiin (valkoisena) Bullterrierinä. Tämä rotu kehitettiin alun alkaen myös näytteitä silmälläpitäen ja koska sen rekisteröinti tapahtui ennen kuin Bull and Terrier- harrastajat saivat rivinsä koottua, sitä erheellisesti pidetään autenttisenä tyyppinä. Näin ei kuitenkaan asialllisesti ottaen ole. Vasta 1935 Cradley Heath'in miesten toimesta- ennen muuta nimi Joe Mallen on mainittava- saatiin Bull and Terrierille rotumääritelmä ja samana vuonna Englannin Kennel Club hyväksyi rodun. Bullterrieri- nimi oli varattu ja sitä ei voinut myöntää, joten rodun nimeksi tuli Staffordshirenbullterrieri. Suomessa olemme yksinkertaistaneet tämän vaikeasti lausuttavana ja sanomme lyhyesti Staffi.
Hyväksymisen jälkeen kesti vielä kauan, ennen kuin rotutyyppi vakiintui. Voi vain kuvitella alkuvuosien tilannetta kun rotuun syvälle juurtuneita vikoja esiintyi, esim. selvä alapurenta, taipuneet etujalat, leveät käpälät, löysät lavat, vaaleat silmät, pihtikintut ja suorat kumaukset- taistelukoiralla vain luonne ja tehokkuus olivat olleet tärkeitä.
Rotumääritelmä uusittiin vuonna 1948 ja siinä määriteltiin korkeus entisen 38-46cm:n sijasta 36-41cm:iin ja paino vastaavasti suhteessa kokoon.
Nykystaffin luonne ihmisiä kohtaan on mitä ystävällisin. Erikoisesti se pitää lapsista ja sen suhtautuminen muihin koiriin on epäilemättä sangen paljon säyseämpää kuin esi-isiensä. Se tarvitsee ns. kovan käden ja määrätietoisen kasvatuksen nuoren, mutta vanhemmiten siitä tulee mukautuva, helposti käsiteltävä, hämmästyttävän inhimillinen ominen staffi-äänineen, joka ilmiselvästi on sen puhetta. Oikean luonteen omaava staffi puolustaa isäntäväkeään ja heidän omaisuuttaan päättäväisesti, se ei välttämättä hauku vaan osoittaa jo olemuksellaan ettei sen kanssa kovan paikan tullen ole leikkiminen.
-Matti Saurio-